Hei sinne ruudun toiselle puolelle, siitä onkin aikaa kun olen viimeksi kirjoittanut blogipostausta jostain muusta, kuin askartelusta. Harrastan vapaa-ajalla kalenteriaskartelua ja ylläpidän Suomen suurinta kalenteriaskarteluryhmää, Kalenterimaniaa, ja ryhmän blogiin tulee kirjoiteltua vähintään kuukausittain ajatuksia askartelusta. Teille ajattelin kuitenkin kirjoittaa ajatuksiani liittyen suomen kielen ohjaajan työhöni.
Olin pitkään poissa työelmästä, sillä halusin keskittyä lapseeni. Tyttäreni oli varsin odottamaton siunaus, joka käänsi arvomaailmani tietyllä tavalla täysin ylösalaisin. Aiemmin olin hyvin uraorientoitunut, suunnitelin muuttoa ulkomaille töiden perässä ja oikeastaan kaikki muu oli toisarvoista. Kun tyttäreni syntyi, ymmärsin että elämässä on muutakin kuin ura ja työpaikka ja hetkellisesti hukuin omaan lapsikuplaani. Tyttäreni kasvaessa oli kuitenkin todettava, että elämässä mitää olla muutakin kuin lapsi ja äitiys. Kuten ehkä huomaatte tästä aloituksesta, olen kaikki tai ei mitään ihminen. Pyrin tekemään kaiken elämässäni täydellä sydämellä.
Olen aina ollut yhteiskunnallisesti tiedostava, jos näin voi sanoa. Olen jo teininä halunnut ryhtyä kasvissyöjäksi (en saanut lupaa) ja kiinnostunut politiikasta. Minulla on aina ollut palava tarve vaikuttaa, tehdä maailmasta parempi niin ihmisille, kuin eläimillekin. Olen halunnut jättää jälkeni positiivisella tavalla tähän maailmaan ja se onkin suurin syy sille, miksi hain töihin DaisyLadies Ry:lle.
Olen seurannut DaisyLadiesin polkua jo vuosia, ihaillut kaikkea sitä työtä mitä Hissu on tehnyt. Hissu on yksi niitä harvoja ihmisiä joita ihailen suurella kunnioituksella. Hän on jonkinlainen esikuva, voimanainen joka tuntuu pystyvän mihin vaan päättää ryhtyä. Alkuvuodesta minulle tuli mahdollisuus päästä osaksi Daisyjen työporukkaa ja tartuin siihen hanakasti. Haastattelussa olin varma, että minua ei valita, koska työkokemukseni ei varsinaisesti vastannut sitä mitä haetiin. Yllätyin positiivisesti, kun sain sähköpostin, että minut on valittu ja taisin pienet voitontanssitkin siinä tanssahdella.
Sitten iski epävarmuus, että osaanko kuitenkaan. Mitä jos en pysty tarjoamaan näille naisille kaikkea sitä mitä he ansaitsevat ja tarvitsevat? Mitä jos en pysty auttamaan heitä eteenpäin? Jos en osaa opastaa heitä tarpeeksi arjen asioissa ja kielipolulla? Epävarmuus ei ole tyypillinen ominaisuus minulle, joten lopulta totesin, että hyppään nyt mukaan ja opin varmasti tehdessä. Ja niin todellakin kävi.
Ensimmäiset viikot olivat koronatilanteen takia melko kaaottisia, ihmisiä oli paljon pois ja päädyinkin hyvin nopealla tahdilla kylmiltään vetämään tuntia. Ensimmäisellä tunnilla vain juttelimme naisten kanssa ja totesin sen, minkä jo oikeasti tiesinkin, kyse on tavallisista naista, jotka tulevat vain eri maista. Oli vapauttavaa päästä juttelemaan ja kuulemaan heidän ajatuksiaan siitä, mitä he toivovat tulevaisuudelta. Miksi he ovat Suomessa, mistä he haaveilevat ja mitä kaikkea he ovat ehtineet jo kokea.
Muutaman kuukauden aikana maailmankuvani on avartunut entisestään, koen että kaikki keskustelut perhetaustoista, sotatilanteista, tasa-arvosta, lapsista, ruuasta, harrastuksista ja kaikesta muusta ovat antaneet minulle ihan valtavasti. Olen oppinut paljon uusia asioita ja toivottavasti myös opettanut jotain. Toivon, että minut nähdään ja koetaan avoimena ihmisenä, jolle on helppo jutella tuntienkin ulkopuolella mistä tahansa. Ja toivon, että voin tämän työn kautta jättää positiivisen jäljen näiden naisten elämään.
-Mira
