Olen sosionomiopiskelija Katri Perämäki ja olin keväällä 2013 viisi viikkoa opintoihini liittyvässä harjoittelussa DaisyLadies -yhdistyksessä. Minulle ehdotettiin, että haastattelisin toiminnanjohtaja Hissu Kytöä hänen avustusmatkastaan Syyrian rajalla sijaitsevaan pakolaisleiriin ja kirjoittaisin sen pohjalta blogitekstin. Matka sijoittui harjoitteluni ajalle ja olin mukana näkemässä lähtövalmisteluja sekä kuulemassa ensimmäisiä tunnelmia heti Hissun palattua kotiin. Kirjoitus on yhdistelmä Hissun kertomuksia sekä omia ajatuksiani.
Tapahtumaketju sai alkunsa alkuvuodesta 2013, kun Hissu sai puhelun Heidi Tuohisuolta. Heidi on Inanna -yhdistyksen puheenjohtaja. Yhdistys on perustettu syyrialaisten asioiden ajamista varten. Ensin Hissu lupautui yhdistykseen vain rahastonhoitajaksi, mutta jo kolmen kuukauden kuluttua pääsiäislomaksi ostetut lentoliput Turkkiin kesämökille vaihtuivat matkalipuiksi Kilisiin, turkkilaiseen kaupunkiin Syyrian rajalle. Kaupunkiin on muodostunut iso 12 000 henkilön pakolaisleiri. Hissu lähti viemään leiriin konkreettista apua, rahaa, jonka Inanna oli kerännyt. Ensin Inanna yritti löytää yhteistyötahoa, jonka kautta lähettää raha kohteeseen, mutta lopulta suorin ratkaisu oli viedä rahat konkreettisesti itse paikan päälle. Hissu lähti rohkeasti viemään apua, vaikka moni ympärillä oli huolissaan Hissun turvallisuudesta. Matkansa jälkeen Hissu on levittänyt tietoa tilanteesta ja kertonut kokemuksiaan.
Kaikesta toiminnasta ja avusta pakolaisleirin ulkopuolella vastaa Kimse Yok MU? -niminen turkkilainen vapaaehtoispohjalta toimiva yhdistys. Turkki on osoittanut suurta solidaarisuutta huolehtiessaan noin puolesta miljoonasta syyrialaisesta pakolaisesta, jotka ovat paenneet eri puolille Turkkia. Raja alkaa kuitenkin tulla vastaan, sillä noin 12 miljardia euroa on jo kulunut avustustoimintaan. Vapaasti käännettynä Kimse Yok MU?tarkoittaa ”Eikö ketään?” Nimi on kuvaus ja kannanotto tilanteeseen. Missä ovat kaikki ihmisoikeusjärjestöt, jotka normaalisti avustavat kriiseissä olevia maita? Syyrian ja syyrialaisten tilanteesta vaikeneminen ja vähäinen julkisuus on kummallista.
Kimse Yok MU?–yhdistys on järjestänyt pakolaisillevälttämättömimpiä elämän tarpeita. Kerran päivässä saa aterian, mutta tämä ateria ei ole lähelläkään sitä, minkä me ymmärrämme ateriaksi. Pääraaka-aine on leipä, riisi tai makaroni ja vierellä on sokerinen makea mössö, jotta ihmiset saisivat energiaa. Tärkeintä on saada energiaa elämiseen, muu on sivuseikka. Jokainen tietää, millainen olo on hetken päästä, jos on nälkäisenä syönyt makeaa ja muita nopeita huonoja hiilihydraatteja. Lisäksi perheille jaetaan niukasti varusteltuja tarvikekasseja, joissa on muun muassa leipää. Leirit ovat olleet pystyssä nyt noin puolitoista vuotta. Pienet lapset, jotka ovat ehkä koko alkavan elämänsä eläneet tällä ravinnolla, voivat todella huonosti. Aika näyttää, mitä seurauksia tällä ravinnolla on esimerkiksi heidän kehitykselleen.
Yhdistys on järjestänyt sairaalahoitoa ja kuntoutuslaitoksen kaltaista palvelua. Pääsy Turkkiin leiriin on valtava ponnistus perheille ja matka on vaarallinen. Moni on astunut miinaan, saanut ampumahaavoja tai repinyt itsensä piikkilankojen läpi tullessaan. Haavoittuneita sukulaisia saatetaan kantaa pitkiä matkoja. Sairaanhoidon tarve on suuri ja vammat voivat olla todella vakavia. Kuvat potilaista olivat karmaisevia. Koulutetuista ammattilaisista on pulaa ja henkilökunnasta moni on tavallisia vapaaehtoisena toimivia ihmisiä. Myös potilaat hoitavat toinen toistaan. Fyysisen terveyden lisäksi joidenkin mielenterveys on myös kadonnut kauhun keskellä.
Lapset pääsevät onneksi kouluun. Kaupungin koulun oppilasmäärä on kolminkertaistunut pakolaisten myötä. Hissu vieraili myös koulussa ja vei lapsille mukanaan ilmapalloja ja piirustustarvikkeita. Videolla näin ilmapalloilla leikkiviä lapsia. He olivat todella onnellisia, mutta pallojen poksahdellessa säikähtivät kovasti. Se kaiketi johtuu sodan äänistä. Lasten piirustukset olivat kammottavaa katseltavaa. Kenenkään 8-vuotiaan ajatusmaailmasta ei soisi piirtyvän paperille puukkoja ja verta.
Kaikesta on pulaa. Lapset kulkevat paljain jaloin ja onnekkaimmilla on sukat. Maa on tähän aikaan vuodesta kylmä. Ihmiset asuvat, missä asuvat, jos sitä voi kutsua asumiseksi. Ihmiset vain ovat. Äidit nukkuvat maassa tai kivilattialla ja lapset heidän päällään. Rakkaus lapsiin on kaikkialla samanlaista ja kukaan äiti ei halua lapsensa kärsivän. Jokainen äiti, mummi tai täti voi kuvitella sen tuskan, jos oma pikkuinen olisi kylmissään, kipeä, nälissään ja peloissaan. Ja ennen kaikkea vailla toivoa ulospääsystä.
Leirissä on sentään turvallista, vaikka sodan äänet kaikuvat sinne ja luovat kammottavaa tunnelmaa. Syyrian puolella on hengenvaarallista. Kaikkien muiden sotatoimien lisäksi tärkeisiin kohteisiin vievillä teillä on tarkka-ampujia. Ampujia voi olla tien molemmin puolin ja heidän alkuperästään ei ole tarkkaa tietoa, mutta kaikki eivät suinkaan ole syyrialaisia, sanoivat pakolaiset. Sisällissotaan on sekaantunut monia ulkopuolisia ja aseteollisuus kukoistaa. Ihminen, joka saadakseen ruokaa tai päästäkseen lääkäriin, joutuu ylittämään tien, mutta perille hän ei pääse. Aluksi haavoittunutta ystävää tai sukulaista riennettiin auttamaan, mutta koska auttaja koki saman kohtalon, ovat ihmiset alkaneet luovuttaa. Läheisten ruumiit mätänevät kasoina siihen mihin heidät on julmasti teurastettu. Painostava, vastenmielinen löyhkä leviää lähistölle. Tilanteesta ottavat ilon irti villiintyneet koirat, jotka herkutella rouskuttelevat kaltaisillamme ihmisillä.
Ruumiiden seassa lentelee hietakärpäsiä, jotka levittävät Leishmaniaasia. Hietakärpänen lentää myös pakolaisleiriin Turkin puolelle. Sairaus leviää ja lopulta tappaa. Pieni lapsi kuolee siihen kahdessa kuukaudessa. Tämä sairaus ei kuitenkaan ole kuten tieteellistä läpimurtoa ja parannuskeinoa odottava AIDS, vaan parannettavissa oleva tauti, johon on aikaa sitten kehitetty lääke. Mutta lääkkeet maksavat ja syyrialaisilla ei ole mitään. Ne syyrialaiset, joilla on omaisuutta, eivät suinkaan ole pakolaisleireissä. Monet ovat jo hyvän aikaa sitten poistuneet maasta ja hankkineet turvallisemman asuinpaikan muualta. Kuten kuka tahansa meistäkin tekisi vastaavassa tilanteessa.
Hissu on avustustyöstään kertoessaan kohdannut paljon ihmetystä ja välinpitämättömyyttä. Miksi vaivaat itseäsi tällä ja mitä tämä asia sinulle kuuluu? Sehän on niin kovin kaukana se Syyria. Erilainen vastaanotto oli kuitenkin DaisyLadies -yhdistyksessä. Kun Hissu esitti valokuviaan DaisyLadies -yhdistyksen naisille, sai hän aikaan todella voimakkaita reaktioita. Suurin osa yleisöstä istui järkytyksestä hiljaa ja kuunteli, mutta jotkut itkivät tuskaisesti. Omat kokemukset nousivat pintaan. Moni meistä pitää tärkeinä itseä koskettavia asioita, mutta ei osaa laajentaa empatian tunnetta ja ymmärrystä yhtään kauemmas. Opiskelijana tämä syyrialaisten tilanteen ymmärrys on ollut tärkeää myös siksi, että hahmotan paremmin sitä, millaisista oloista maahanmuuttajat ovat voineet tänne saapua ja millaista tukea he sitä kautta tarvitsevat.
En halua olla tekopyhä vaan myönnän sen, etten itsekkään pysty täysin ymmärtämään tilannetta. Itse myös kuulun meihin hyvinvoiviin suomalaisiin enkä ole koskaan ollut nälissäni paria tuntia kauempaa ja omistan liiankin monta paria kenkiä sekä heitän ruokaa roskiin. Mutta minä voin kuitenkin edes yrittää ymmärtää. Kirjoituksen tarkoitus ei siis ole syyllistää eikä painostaa. Eikä liiemmin vaatia ihmisiä luopumaan mukavuuksistaan tai nautinnoistaan. Mukavuudenhalu on inhimillistä, mutta niin ovat empatian tunteetkin.
Kirjoituksen tarkoitus on saada ihmisiä katsomaan ympärilleen ja näkemään sen kaiken, mitä itsellä on. Ihminen tekee itselleen palveluksen, kun on kiitollinen ja näkee elämän positiivisemmin. Syyrialaiset ja kaikki muut vastaavasta tilanteesta selvinneet ympäri maailman, ovat todiste siitä, että ihminen selviää myös käsittämättömän kovista olosuhteista. Täällä länsimaissa se on suurimalle osalle ihmisistä ihan vain itsestä kiinni kuinka pienienkin elämän murheiden tai puutteiden antaa ravisutella omaa onnellisuuttaan.
Pysähdytään ohikiitäväksi hetkeksi ja uhrataan edes ajatuksen häivä. Tämän jälkeen jatketaan ripauksen onnellisempina eteenpäin.
